Meillä on aina Berliini - 2/3

Sitten nousi uusi aurinko. Meillä oli vielä pari päivää reissua jäljellä. Olin kuollut. En siis ollut elossa. Päätin kuitenkin herätä kuolleista, koska niin tehdään jos siihen annetaan mahdollisuus. Seurueen jäsenet lähtivät kiertelemään kaupunkia ja minä lähdin sinne minne elävät kuolleet hakeutuvat. Otin suunnan Tempelhofille.

Kävelin pääkiitoradan päähän erittäin rauhallisesti. Juttelin haukalle ja se jutteli minulle. Tunnin hiljainen käppäily hiljensi paniikkirauhaset hallittaviin tiloihin ja saatoin astua Neuköllnin puolelle.

20180713_Nikon-440
20180713_Nikon-446
20180713_Nikon-450
20180713_Nikon-453
20180713_Nikon-448

Kaupungilla marssin suoraan Kindlin modernin taiteen keskukseen. Tila on rakennettu Berliner Kindl -panimon entisiin tiloihin, mutta tämä ei ollut varsinainen syy käväisyyni. Syy oli se, että paniikkikrapulan taittamiseen tarvitaan taidetta. Monipuolista ja mielellään konkreettista taidetta. Taiyo Onoraton ja Nico Krebsin näyttely oli juuri sitä itseään. Mekaanisia härpäkkeitä, valokuvia ja veistoksia sopivan kokoisessa rakennuksessa. Sokkeloisen kompleksin sijaan muutama hienosti rakennettu huone. Olin hiljaa ja hikoilin itseni rohkeaksi.

Meillä on aina Berliini 3/3