Meillä on aina Berliini - 1/3

Jos minä olen Berliini, voitko olla ylläni lekuttava hiirihaukka? Tai kanahaukka? Oletko edes haukka? En tiedä linnuista. Tiedän krapulasta.

Rakas krapulahaukka. Istun nyt keskellä Tempelhofin kenttää, ja mietin miksi olen saanut itseni tähän tilaan, ja millä pääsen pois. Rakas haukka. Olet ainoa joka ymmärtää minua, ja minä en tule koskaan ymmärtämään sinua.

Kaksi päivää aikaisemmin saavuimme kaupunkiin, ja nopeahkon airbnb-sähellyksen jälkeen otimme suunnan Mariendorfiin, josta löytyi Stone Berlin Disneyland.

Stone Disneylandissa kävi ilmi, että juliaanisen kalenterin mukaan vietimme Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää. Kuukausi aikaisemmin tehty pöytävaraus oli täten turha, koska itsenäisyyspäivän kunniaksi tarjottiin täysiverinen barbeque-juttu. Self service oli päivän teema, ja se sopi ujolle suomalaiselle ihan hyvin.

Stoneland on remontoitu jonkun vanhan laitoksen sisuksiin ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Mesta on kallis, mutta reissun ensimmäisenä iltana se ei haitannut, kun ei ollut vielä tottunut kaupungin halpaan hintatasoon. Itsenäisyyspäivänkakkua oli tarjolla, the panimon spokeperson himself Mr. Greg Koch oli kylkeen 24/7 liimautuneen kameraryhmän kanssa paikalla ja geneeristä country-musiikkiakin kuultiin. Ilta oli lämmin. Lukuisat Tangerine Express IPAt maistuivat. Hieno mesta, mutta näinköhän tulee matkustelua kaupungin outskirtseille tämän takia uudestaan?

20180713_Nikon-304
20180713_Nikon-307
20180713_Nikon-310
20180713_Nikon-357
20180713_Nikon-397

Seuraavana päivänä menimme Pearl Jamin keikalle. Keikalta ei ole kuvia. Keikasta ei voi kirjoittaa. Voin kirjoittaa musiikista yleensä. Voin kirjoittaa elämästä. Siitä minkälainen elämä olisi ollut edessä mopopojalla, jos musiikki ei olisi pelastanut. Kolmannen biisin kohdalla aloin itkeä. Ajattelin että jep, onhan tässä ollut stressaavaa kun muutetaan toiseen kaupunkiin, eikä ole töitä tiedossa, eikä vanhaa kämppää ole myyty. Itketään nyt vain. Sitten tuli kuudes biisi. Huomasin edelleen itkeväni. Nyt oikeasti pitää lopettaa kun pitäisi keikkaankin keskittyä. Litran Becksistä alkoi häämöttää pohja.

Lopetin itkemisen. Isoveli toi uuden litran tuopin. Otin huikan ja ryhdistäydyin. Bändi soitti pari kiertoa rollareiden Angiea. Jaaha, pöytämorjekset taas. Pelkkää itkua, kunnes jossain kohtaan hokasin, että nyt puhutaan Roger Watersista. Ei saatana. He eivät voi soittaa Floydia. He soittivat Comfortably Numbin. Itkin hieman.

Itkin ja itkin. Kun J Mascis featuroi encoressa ja PA alkoi kirskua todenteolla, minä itkin.






Tuli itkettyä.




Meillä on aina Berliini - 2/3